Heipä hei!

Ajattelin aloittaa oman blogini kirjoittelun, jos tätä myötä sais puhuttua ja vuodatettua asioita joita ei ihan kaikille viitsi vuodattaa in real life :)

Esittelempä ensin hieman itseäni, olen -85 syntynyt "neitokainen" Pohjois-Pohjanmaalta, pienestä maalaiskaupungista, asun 10 km keskustasta, MAALLA... ostettiin avopuolison kanssa omakotitalo täältä viime lokakuussa, remontoitiin täysin, muutettiin tammikuussa.

Perheeseemme kuuluu myös rakas poikamme, joka syntyi elämäämme heinäkuussa 2007 (tänään kokonaiset 9 kuukautta!) . Lisäksi perheeseemme kuuluu kolme koiraa.

Ajattelin aloittaa blogin kirjoittelun koska tällähetkellä elämässä tuntuu olevan niin kova tarve puhua jollekin...

On tullut ajateltua kaikenlaista, anoppi tahtoo hiertää elämääni.

Ollaan mieheni kanssa tavattu elokuussa -06, siitä asti oltu yhdessä, poikamme sai alkunsa lokakuussa, ei niin oltu kyllä suunniteltu, mutta ei ollut kahtapuhetta olisiko lapsi tervetullut elämääni! Kihloihin mentiin marraskuussa... yhteenhän muutettiin tavallaan jo silloin kun oltiin oltu kaksi viikkoa yhdessä, hurjaa.

Kaikki on tapahtunut niin äkkiä... vielä kesäkuussa -06 pyristelin väkivaltaisessa suhteessa, asuin pääkaupunkiseudulla, minulla oli vakituinen työpaikka, ja missä olenkaan nyt?!

Olen avoliitossa ihanan miehen kanssa, olen suloisin pojan äiti, asun omakotitalossa, olen "maalaistollo" :D

Vaikka kuulostaisi että kaikki olisi ihanasti, ei niin kuitenkaan ole...

Anoppi hiertää minun ja mieheni välejä, ja pahasti hiertääkin... En tiedä mitä hän yrittää, erottaa meidät?

Nyt mietin että jaksanko enää taistella oman pienen perheemme puolesta, vai annanko periksi ja pakenen pojan kanssa...

Sunnuntaista tämä kaikki sai alkunsa, pyysimme mieheni kanssa jotta anoppi tulisi meille katsomaan poikaa ja koiria kun haemme kolmannen koiramme hoidosta kotiin, oli sovittu että on täällä meidän kotona ettei koirani (joka juuri tuli neljän kuukauden astutusreissulta kotiin) tarvitsisi lähteä kotoa mihinkään. Kun olimme lähdössä, annoin ruoat anopille joita antaa pojalle kun on herännyt päiväunilta. Kun tulimme kotiin koiranhakureissulta, puhelin soi kun päästiin kotipihalle, anoppi soittaa ja ilmoittaa että on lähtenyt pojan ja koiran kanssa kotiinsa. (asuu 150m päässä), noh.. mentiin sinne ja lunta tulla pyrytti niin kamalasti, yllätys yllätys, vaunut olivat pihalla kastumassa, koira oli sisällä 180 cm pitkässä remmin nokassa, köytettynä oven kahvaan *argh* koirani joka on juuri kokenut kovia.

Monesti on sanottu ettei vaunuja saa jättää ulos kastumaan, mutta ei mene jakeluun, ei sitten millään! Sanoin anopille että vaunuja ei saa jättää pihalle kun kastuu ja homehtuu, ettei minulla ole joka kuu vara ostaa 600 euron vaunuja. Samassa kysyin onko koirani ollut remmissä pitkäänkin, kuulemma vasta laittoi... puhui itsensä myöhemmin pussiin. sillä sanoi että poika oli herännyt jo yli puoli tuntia sitten jolloin hän laittoi koiran remmiin siksi aikaa kun haki pojan vaunuista. Kysyin voisiko koiran päästää irti, anoppi sanoi että voi jos ei mene parketille... tokaisin siihen että meneekö tuo nyt niin pilalle jos koira kerran siinä kävelee... "mutta kun me ei tykätä että koira siinä kävelee, pitää ensi kerralla muistaa kun tekee remonttia että laittaa laminaatin.."... jep joo... mulla rupes oleen pinna jo kiirellä, suurimmaksi osaksi siksi, että oli sovittu että hän on meillä. Anoppi ei ollut ottanut pojalle ruokia jotka olin käskenyt antaa, ei vaippoja...(otin pojan, otin koiran, lähdin kävelemään kotiin. Mies jäi sinne äitinsä kanssa. Anoppi jäi huutelemaan perään että hän on koiraakin pitänyt kuin omaa lasta, johon sanoin että oletko pitänyt omia lapsiasi narun nokassa? Siitähän se taivas repesi, anoppini joka on yliherkkä ja yliampuva ihminen alkoi huutaa ja märistä...

Tulin kotiin, menin tupakalle hermosavuille... hermostutti. Olin kipeä ja väsynyt.

Mieheni soitti isälleen, selvitti tilannetta... ei auttanut. Hetken kuluttua appiukko soitti miehelleni ja haukkui tämän, käski mennä katsomaan äitiään. Mies meni, tuli hetken päästä takaisin, itkien.. äiti oli siellä mylvinyt ja haukkunut hänet, haukkunut minut... uhannut tappaa itsensä, koska minä syytän häntä jatkuvasti(?!!)...

*syvä huokaus*

Lähdimme koko perhe ajelulle, illalla kun tulimme kotiin pyysin miestäni soittamaan äidilleen josko tämä olisi jo rauhoittunut ja voitaisiin unohtaa koko asia.. anoppi vastasi puhelimeen ja sanoi että tappaa itsensä, koska minä olen syyttänyt häntä huonoksi äidiksi, huonoksi mummoksi... oli lähtenyt autolla johonki kolme tuntia sitten, ei aikonut tulla kotiin enää koskaan... oli kuulemma väsynyt elämiseen.

Loppujen lopuksi mieheni sai houkuteltua äitinsä palaamaan kotiin, ja nyt ei ole kuulunu heistä mitään sunnuntain jälkeen...

Tällainen yhteenotto ei ole ensimmäinen kerta... viime kerta oli kun poikamme joutui sairaalaan uneliaisuuden vuoksi, sanoi appivanhempani että on minun syytä pojan sairastuminen kun en antanut tissiä hänelle... *argh*... siitä tuli paha riita... en siedä kuunnella moista, tekisin kaikkeni lapseni eteen.

Siitä tuli loppujen lopuksi niin iso riita, että anoppini väittää minun äitini hakanneensa hänet, vaikkakin näin ei ole tapahtunut (olin itse tuolloin paikalle) ja anoppi väittää että valehtelen koska jotta saan manipuloitua mieheni puolelleni...

Silloin meinasi tulla ero.. päätin että pakkaan tavarani ja häivyn pojan kanssa, jollakin ihmeen tavalla saimme sovittua kuitenkin.. voi vain arvata onko äitini ja anoppi enää tekemisissä...

Nyt olen samassa tilanteessa.. mietin pitäisikö vain luovuttaa, antaa periksi ja häipyä.

Olen tullut siihen tulokseen että anoppi on valmis tekemään mitä tahansa erottaakseen minut ja poikansa. Keinolla millä hyvänsä... en haluaisi jäädä katsomaan että milloin hän siinä onnistuu.

Mieheni toivoisi meidän pystyvän sopimaan välimme, mun mielestä taas asiassa ei ole mitään sopimista, asiallisesti olen sanonut ettei jätä vaunuja saateeseen, ja että tekisi niinkuin on sovittu...

Syyttävä sormi osoittaa minuun, minä olen aloittanut riidan, minä olen saanut anoppini itsemurhan partaalle...

Myönnän kyllä että olisin voinut jättää sanomatta sen että pitääkö hän lapsiaan narun nokassa, mutta... suorasanainen kun olen.. temperamenttinenkin vielä.

Olen ollut nyt kamalan kipeä... selkääni on tutkittu lääkärissä, eivät löydä vikaa, eivät laita magneettikuviin (on niin kallista)... nyt käyn fysikaalisessa... kaksi kertaa käyty.. ei auta. Särkylääkkeet ei auta... kipuja on ja pysyy...

Mitä tässä pitäisi tehdä? Voi kun joku osaisi neuvoa...

Rakastan miestäni, rakastan poikaani, rakastan kotiamme... en haluaisi luovuttaa, mutta miten jaksaa tälläisessa suhteessa? Tälläisessa elämäntilanteessa... anoppi-miniä suhteessa.

Mieheni kun ei edes yhtään pidä puoliani, pyytää vaan minua ymmärtämään äitiään, sopimaan tämän kanssa...

Voi p**ka...

angry_rgb.jpg

Soitin miehelleni aamulla, josko mentäisiin maistraatissa naimisiin ensi kuussa kun vietän synttäreitä, sanoi että pitää miettiä asiaa, ja että minun pitäisi saada anopin kanssa välit sovittua ennenkuin voi ajatella naimsiin menoa..

TÄH?!

Meinaako tämä nyt sitten sitä ettei minuun voi sitoutua loppuelämäksi jos en tule hänen anoppinsa kanssa toimeen, mielistele sitä?

Ja siis tämä naimisiinmeno ei ole mikään ihan tuulesta temmattu juttu,ollaan nimittäin kirkko varattu ensi vuodelle, mutta ajattelin aikaistaa sitä... miksikä ei..

Mistä tässä enää mitään tietää...

Pitäis valmistautua pojan neuvolaan...

Saa nähdä miten on poika taas kasvanut :)

 

Pitää mennä hermosavuille, asia on niin rasittava, saa niin kiehumaan kun ajatteleekaan koko anopin pärstävärkkiä...

Jooh.. huomenna lisää..

Pitkä tarina... jaksaako/kiinnostaako edes ketään lukea :)